Lukion hikipaja ja voiton suhdeluvun laskutendenssin laki

Arno Kotro kuvasi erinomaisesti Suomen Kuvalehdessä 12.3. tuoreimman lukiouudistuksen myötä tapahtunutta lukion särkymistä. Sen sijaan, että lukio olisi kasvun, ilon ja itsensä etsimisen aikaa, siitä tulikin ylioppilaskirjoituksiin valmentava hikipaja, joka aiheuttaa mielenterveysongelmia ja uupumista. Lukiouudistusta kannattaa tarkastella ympäröivän yhteiskunnan osana, ja se tarjoaakin siihen paljastavat näkymät.

On vaikea pitää muutaman vuoden välein toteutettavia koulu-uudistuksia mielekkäinä, varsinkin kun uudistukset tapahtuvat opiskelijoiden hyvinvoinnin kustannuksella. Lukiolaiset eivät kuitenkaan ole yksin kärsimässä uusliberalistisen yhteiskunnan tehokkuuskultista. Monet meistä ovat varmasti ihmetelleet, miksi työpaikoilla pitää tehdä organisaatiouudistusta parin vuoden välein. Yliopisto puolestaan on jo ajat sitten lakannut olemasta yleisen sivistyksen kehto, ja opiskelijoilta vaaditaan juoksemaan tutkinto läpi mahdollisimman nopeasti.

Voisi tietenkin ajatella uudistusvimman olevan ihmisen luonnollinen ominaisuus. Näin ei kuitenkaan ole. Historia on opettanut, ettei muutoksia ole helppoa saada aikaan. Välttämättömien, ihmisten elämää parantavien muutosten aikaansaaminen on menneisyydessäkin ollut aina kovan työn ja taistelun tulos. Sen sijaan nykyinen, miltei perverssi ja vimmattu pyrkimys suorituksen neuroottiseen tehostamiseen hinnalla millä hyvänsä on kapitalistisen talousjärjestelmän tuhoisa seuraus – kestämätön ekologisesti, sosiaalisesti ja pitkällä aikavälillä taloudellisestikin.

Pääoman omistajat ja sen uskolliset palvelijat perustelevat ihmisen yli tehtäviä muutoksia tuottavuuden nostamisen tarpeella tai pahimmassa tapauksessa puheella kestävyysvajeesta (taloustiede ei tunne sellaista termiä!). Todellisuudessa alati kasvava tarve uusien markkinoiden luomiseen ja epätoivoisiin yrityksiin tehostaa miltei elämän kaikki aspektit johtuvat yhdestä ja samasta seikasta: voiton suhdeluvun laskutendenssistä. Kaikki muutokset, koskivat ne sitten työläisten aseman heikentämistä, tuotannon siirtoa räikeää riistoa mahdollistaviin maihin tai lukiolaisten pakottamista hikipajamaiseen kouluun, johtuvat siitä paniikista, mitä kapitalistit tuntevat vaistomaisesti, kun voitto vääjäämättä laskee kuin lehmän häntä suhteessa investoituun pääomaan.

Voiton suhdeluvun laskutendenssin laki on Marxin nerokas keksintö, joka selittää, miksi kapitalistin täytyy lakkaamatta tehostaa (Pääoma III, luku 13). Tieteelliset ja teknologiset innovaatiot mahdollistavat kehittyneet tuotantovälineet. Tämä saa tietysti lyhyellä aikavälillä aikaiseksi myös tuottavuuden nousuun, mutta pitkällä aikavälillä se pienentää voittoa suhteessa sijoitettuun pääomaan. Kun kehittyneet menetelmät leviävät talouden kaikille aloille, kalliit investoinnit työmenetelmiin (ns. kiinteä pääoma) vähentävät työn tarvetta ja näin ollen lisäarvon tuottamista.

Tuotannon vieminen halvan työvoiman maihin auttaa väliaikaisesti. Kapitalisti saa suhteessa sijoitettuun pääomaan nähden enemmän voittoa sadasta lapiolla työskentelevästä palkkatyöläisestä kuin yhdestä, joka käyttää kaivinkonetta. Innovaatiot kuitenkin leviävät, koska sata lapiolla varustettua työläistä ei työskentele yhtä tehokkaasti kuin kaivinkone, ja vähitellen kaikki ottavat käyttöön kaivinkoneet – eli tuotantovälineiden kehitysaste nousee. Kokonaisuudessaan tuottavuus ja voitto kasvavat, mutta suhteessa investoituun pääomaan voitto koko ajan pienenee. Kapitalisti on tietämättään dialektisen ristiriidan edessä. Innovatiiviset ja kalliit menetelmät tuottavat tehokkaasti ja jopa laadukkaasti, mutta voiton suhdeluku laskee. Ristiriitaa ei haluta nähdä eikä tunnustaa, siksi siitä seuraa neuroottinen ja pakkomielteen omainen takertuminen yhä tehokkaampien (tuotanto)menetelmien metsästämiseen.

Mainittu tehostamisajattelu läpäisee kaikki elämän alueet eikä näin ollen tarvitse ihmetellä, että se koskettaa myös lukiolaisia. Kapitalistisessa järjestelmässä kaikella ja kaikilla on vain ja ainoastaan välinearvo, niin myös koulutuksella ja sivistyksellä. Tämä on myös toteutetun lukiouudistuksen taustaolettama, ja seuraukset ovat sen mukaiset: Lukiosta pitäisi suoriutua mahdollisimman nopeasti. Lukiolaisen on heti alussa päätettävä, mitä hän aikoo kirjoittaa ylioppilaskirjoituksissa ja mille alalle pyrkii. Matemaattisia aineita arvostetaan, humanistisia ei. Oppiaineet jaetaan hyötyaineisiin ja muihin. Hyötyaineista, kuten matematiikasta, saa yliopistoon pyrkiessä suhteettoman paljon pisteitä, vaikka pyrkisi opiskelemaan kieliä. Vain niin sanotut kovat tieteet nähdään arvokkaina, humanistisia ja yleissivistäviä ei.

Koska kapitalistit eivät halua ymmärtää laskutendenssin lakia (ymmärryshän käytännössä tarkoittaisi kapitalismista luopumista), he epätoivoisesti yrittävät löytää ratkaisuja ongelmaan täysin väärällä tavalla: kehittämällä, kasvattamalla ja tehostamalla ohi ihmisen. Niin kauan, kuin yhteiskunta toimii kapitalistisesta tuotantojärjestelmästä käsin, myös julkinen sektori, mukaan lukien lukio, kulkee tämän saman paniikin vanavedessä.

Muutokset ovat tarpeen. Eivät kuitenkaan sellaiset, jotka vaarantavat ympäristöä, elämää tai esimerkiksi nuorisomme henkistä terveyttä. Niistä eduista, jotka työväenliike on saavuttanut, ei saa missään tapauksessa luopua. Päinvastoin ne täytyy ulottaa yhä uusien sukupolvien ja kansojen oikeuksiksi. Todellinen kehitys ei tapahdu tehostamalla, vaan riistoa lopettamalla ja aitoa tasa-arvoa toteuttamalla. Anarkismin näkökulmasta tämä vaatii paitsi kapitalistisesta talousjärjestelmästä luopumista myös tietoista valtiovallan ja valtarakenteiden analyysia sekä purkamista.